Euroopan lähihistoria on viime vuosina tullut monin tavoin iholle, kun maailman ja arjen mullistukset nostava esiin yhtymäkohtia ja heijastuksia ajoilta, jolloin kansallista identiteettiä tietoisesti luotiin ja demokratiaa rakennettiin – kun Suomessa itsenäistyttiin Venäjästä ja sodittiin toisia suomalaisia vastaan, kun Eurooppa pyrki jaloilleen maailmansotien jälkeen, kun Suomessa selvittiin Neuvostoliitosta.

Ja mitä tapahtuu nyt! Onko menneisyydestä hahmotettavissa jokin oppi, josta ammentaa tähän päivään?

Ainakin tiedämme, mitä haluamme välttää. Esimerkiksi uuteen tutkimukseen perustuva Kansallisteatterin Muistopäivä toi eteemme naapurimaan gulagit, pakkotyöleirit, joissa kuoli miljoonien venäläisen lisäksi muun muassa yli 10 000 suomalaista. Aihetta on käsitelty myös kirjallisuudessa ja dokumenttielokuvissa.

Venäläis- ja suomalaistaiteilijoiden Helsinki98-ryhmä on kolmen vuoden ajan tehnyt esityksiä Vuosaaren vanhan koulun kirjastoon. Ne kertovat ihmisistä itsevaltaisen koneiston kourissa sekä taiteen roolista ja merkityksestä absurdeissa ja väkivaltaisissa oloissa.

Pääsiäisen alla Vuosaaressa sai ensi-iltansa Varlam Šalamovin (1907-1982) Kolyman kertomuksia -novellikokoelmaan perustuva samanniminen näyttämöteos. Kirjailijan kokemuksista Siperian Kolymassa sijainneella pakkotyöleirillä kertova kokoelma julkaistiin lännessä osina vuosien 1970-76 aikana, Neuvostoliitossa vasta seitsemän vuotta Šalamovin kuoleman jälkeen. Ulla-Liisa Heinon suomennos kokoelmasta julkaistiin 1991. Sen on näyttämölle ohjannut henkilöllisyytensä salassa pitävä anonyymi ohjaaja apunaan Martti-Tapio Kuuskoski.

Koulun kirjastoon on loihdittu visio, joka vie meidät heti leirin tunnelmaan, jäätävään kylmyyteen, täydelliseen epämukavuuteen, nälkään ja köyhyyteen. Raskasta kaivostyötä tekevät vangit elävät kivenharmaassa maisemassa, jossa aurinko ei juuri paista, mutta sade ja lumi asuvat.

KUTEN AIEMMISSAKIN ryhmän esityksissä lavastus, valot ja videot ovat visuaalisen velhon, Pavel Semchenkon luomuksia. Hän rakentaa näyttämön takaosassa olevan ikkunarivistön taustalle vaikuttavaa videotaidetta, joka ei kuitenkaan kilpaile näyttämön tapahtumien kanssa. Osa kohtauksista toteutetaan näppärän pienoismallin avulla, jossa pikkukivet käyvät todellisuuden valtavista lohkareista ja pienoismalliset saappaat vangeista ja vartijoista.

Aluksi eteemme astuu vanki, joka kieltää yleisöä ottamasta seuraavia tarinoita oppina mistään. Olemme siis inhimillisen elämän alueella, josta ei ole mitään opittavaa tai uskonnolliseen mystiikkaan liitettävää. Tämä kärsimys ei jalosta eikä vie taivaaseen.

Sitten näemme vangit raahautumassa askel askeleelta syvässä siperialaisessa lumihangessa, tamppaamassa jaloillaan hankea tieksi, jota hevoskärryt pystyisivät kulkemaan. Osa miehistä on nälän vuoksi pyörtymisen tai kuoleman partaalla. “Ihminen ohjaa ruumistaan”, selittää yksi vangeista.

Esitys on selkeä, kikkailematon eikä se huuda. Vaikka visuaalisuudella on siinä iso rooli, keskittyy dramaturgia näihin todistajanlausuntoihin, kokemusten kertomiseen. Šalamovin toteava kieli muuttuvat lihaksi, kun Sami Lanki, Juha-Pekka Mikkola ja Maksim Pavlenko näyttävät ja kertovat meille leirin arkisista, lähes poikkeuksetta julmista, toimista. On kyse sitten 16-tuntisista työpäivistä tai vähäisistä levon ja unen hetkistä, häilyy tietoisuudessa koko ajan mahdollisuus kaiken muuttumisesta vielä pahemmaksi. Ja niin tietysti usein käykin.

Pieniin onnenkantamoisiin tartutaan innokkaasti. Kivilouhoksella työskentelevät löytävät kivikasan alta tuoreen ruumiin, jonka päällä on vielä vaatteita. Niillä saadaan ostetuksi tupakkaa ja himoittua leipää, joka tosin seuraavassa hetkessä varastetaan. Kerta toisensa jälkeen valonpilkahdukset sammuvat.

Silti jokin pitää elämänliekin palamassa. Ihmisen erottaa esityksen mukaan muista eläimistä sitkeys, kyky nousta kerta kerran jälkeen maasta jaloilleen. Sitä eivät vankien kaltaista kohtelua kokeneet louhoshevoset tee. Ehkä selvinneitä ihmisiä auttoivat muistot paremmista ajoista, mutta kuten eräs vanki toteaa: “Muisto on lämmön jälki, ei lämpöä.”

Leirillä, jossa lähes kaikki sivistyksen pintasilaukset ovat karisseet, näyttävät röyhkeiden ja fyysisesti vahvojen lisäksi pärjäävän ne, jotka osaavat viihdyttää muita. “Romanistit” saavat syödäkseen, koska osaavat kertoa toisille lukemiaan romaaneja. Veikkaan, että hyötyä saattoi olla myös laulutaidosta.

VÄHÄN YLI puolitoistatuntinen esitys tuntui loppuvan hiukan yllättäen. Ehkä näissä tarinoissa ei laskeudutakaan selkeään lopputulokseen. Näyttelijät tuntuvat ojentavan nämä kohtalot meille, laitettavaksi jonnekin yhteiseen muistiin. Nyt te tiedätte.

Kirjailija ja toimittaja Šalamov selvisi kahdenkymmenen vuoden leirikokemuksistaan hengissä. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen hän pääsi virallisesti rehabilitoituna palaamaan Moskovaan. Vuonna 1954 hän ryhtyi kirjoittamaan päätyötään, Kolyman kertomuksia.

Kolyman kertomuksia on nähtävissä Vuosaaren Tilajakamossa (Vuosaarentie 9) huhtikuussa vielä kaikkiaan kahdeksan kertaa, viimeinen esitys on 27.4.. Sen jälkeen tilassa tullaan näkemään Myllyteatterin ja Helsinki 98:n yhteistyönä toteuttama anarkistinen tragikomedia Huolto 4:18, jonka ensi-ilta on 28.5.2026.